Tänään olen ollut onnellinen keskittyessäni sattumanvaraisiin asioihin. Mihin kaikkeen olen oikein törmännytkään. Olen innostunut, en laimeasti vaan syvemmin. Tuntuu ikään kuin siltä, että joku avaisi todellista tietä tutkimuksen pariin. Sehän on ollut aivan retuperällä. En ole oikeasti edes uskonut, että saan yhtään mitään aikaiseksi - vain sotkua ja kaaosta. Mutta nyt jotenkin tuntuu, että sen kaaoksen sisällä on jo ne pointit, joita omassa tutkimuksessani haluan noudattaa.

Yksin ilman muiden tekstien kohtaamisia ei uskaltaisi tehdä mitään erilaista. Sitä vain uskoisi perinteisen tieteen mahdollisuuksiin ja ehkä jopa luovuttaisi, kun se perinteisen tieteen malli ei sovi pirtaani. Minusta tutkimus on kuin musiikki, sillä voidaan tehdä tavanomaista tai sitten yltyä korkeisiin saavutuksiin. On vain hyväksyttävä ehkä se tosiasia, että omassa tutkimuksessaan on jossakin hierarkian alapäässä - ei ole vielä sillä tasolla, jolla väitöskirja tehdään. Olen siis alimmalla portaalla sellaisessa tutkimuksessa, jota itse haluan tehdä. Mutta oppiminen on mahdollista. Sitä vain haluaisi olla korkeammalla. Mieleen tulee puuhun kiipeäminen, jolloin olen uskaltautunut vain alaoksalle ja puun latvaan kiipeäminen sekä pelottaa, että tuntuu siltä, ettei näillä eväillä edes sinne pääsisi, missä vaiheessa tahansa voisi tipahtaa alas ja loukata itsensä.

Toiveet ovat korkealla, mutta olenko valmis tekemään mitään sen eteen, jotta toiveet toteutuisivat. Minulle on elämäni aikana ollut hyvin tyypillistä se, että aloitan alusta. Joskus kenties pitäisi katsoa taakse päin, mitä jo on kirjoittanut ja mitä jo on oppinut. Ehkä sieltä voisi ottaa jotakin, jotta matka huipulle nopeutuisi. Ei kai kannattaisi aina roikkua siellä kuusen alimmalla oksalla, kuten minä teen.

Kirjan kirjoittaminen oli ehkä alku. Uskalsin kirjoittaa kirjan - enkä jättää sitä kesken. Uskalsin lopettaa sen työstämisen, vaikka hyvin monella tavalla siitä olisi tullut parempi. Mutta kun aina odottaa sitä hetkeä, jolloin pystyy parempaan ja jolloin on enemmän aikaa panostaa asiaan, niin mitään ei valitettavasti synny.

Mitä hittoa se karjalaisuus oikein onkaan? Voi miten monta näkökulmaa olen siihenkin ottanut. Mitä se on kohdallani? Miksi se on niin vaikea ratkaista? Miksi en tyydy siihen, mitä muut tutkimukset sanovat? Mikä niissä ei tyydytä? Mietin myös, että luonko itselleni karjalaisuutta tekemällä tätä tutkimusta? Toisaalta tutkimusta miettiessäni myös oma savolaisuuteni on korostunut. Ylipäänsä mietin sitä, kuka olen. Liittyy kai ikäänkin. Olisihan sitä tiedettävä kuka on, ennen kuin kuolee pois. Miksi elää elämää, jossa ei ole merkitystä sillä kuka on. Ihminen joka ei kuulu mihinkään. Itse en kyllä ajattele niin, mutta sellaisia äänensavyjä on siirtokarjalaisuudessakin toisinaan.

Kummallista on se, että minä tunnen kuuluvani sellaiseen karjalaiseen ilmapiiriin, jota ei enää syntyessäni ollut. Minä tunnen kuuluvani Kirkkojoelle Salmiin. Minä imin äidin kirkkojokilaisuuden. Nyt konkreettisesti Kirkkojoen rannalla käyneenäkin tuo maisema on silmissäni. Vaikkei siinä kohtaa Kirkkojokea enää pystynyt edes uimaan. Lieneekö se vanha Karjala-kirja syypäänä. Rakas entinen Karjala.

Miksi sitä elää enemmän menneessä kuin äiti eli? Ehkä minä uskallan, kun äiti ei uskaltanut, vaan yritti sopeutua paikalliseen kulttuuriin. Eihän äiti tietenkään muuttunut. Karjalaisuus näkyi hänessä, vaikka hän ei sitä juuri esiin tuonut. Kulttuuriristiriidat antoivat minulle kiinnostuksen ristiriitojen ratkomiseen luovalla tavalla. En välttämättä valinnut puoltani. Kumpi olenkaan savolainen vai karjalainen? Olen tietysti molempia ja molempia melko vahvasti. Vahvemmin kuin aiemmin. Helsinkiläiseksi en ole tullut, vaikka olen jo 16-vuotiaasta saakka tallannut Helsingin katuja. Huomaan sen myös siitä, että mieheni on helsinkiläinen ja tosin myös suomenruotsalainen. Hän ja minä emme ole samanlaistuneet kulttuurisesti.

En tietenkään voisi olla täysin karjalainen, koska isäni on savolainen. Huomaan eron niihin haastattelemiini ihmisiin, joiden molempien vanhemmat ovat siirtokarjalaisia. Heille se karjalaisuus ei ole valinta, se vain on luonnollisesti osa itseä.

Mutta miten niille on käynyt, joiden vanhemmat ovat jopa salanneet karjalaisuutensa - häivyttäneet sen pois. Lapsi silti saattaa löytää vanhemmasta karjalaisia piirteitä ja tutkia karjalaisuutta ihan vaikka uhallaan. Voi toki niinkin olla, että varsinkin siirtokarjalaisuus on jättänyt katkeruutta, jossa ei haluta olla mukana ja siksi uhrataan koko karjalaisuus. Karjalan maisemakaan ei ole enää kaunis, kun ryssät ovat sen sotkeneet. Muistoilla ei ole enää merkitystä, kun venäläiset veivät kodin ja tuhosivat kaiken eivätkä suomalaisittain pidä paikkoja siisteinä.

Minusta Karjala on kaunis. En huomaa sotkuja - näen vain sen koskemattoman luonnon kuin mitä vaikka Mantsinsaaressa oli. Sieluni silmin näen myös vanhat karjalaiset talot, joita on enää vähän. Näen sen miljöön mikä se oli silloin ja joku minusta elää siellä. En tiedä ovatko nämä muistot tulleet minuun solutasolla äidistä ja niistä sukupolvista, joiden jatkeena äiti on syntynyt. Minusta on ihmeellistä, että poikani kautta myös lapsenlapseni on saanut karjalaisia geenejä. No ei vain minun puolelta, vaan myös mieheni ja miniäni molempien vanhempien puolelta. Voisi sanoa, että tuossa lapsessa karjalaisuus tiivistyy, vaikka hänen ympärillään ei juuri karjalaisuutta näy. Ehkä juuri karjalaisuus oli se yhdistävä tekijä poikani ja miniäni välillä. No he eivät ehkä tätä ajatusta mieltäisi, mutta jotakin karjalaista heidän suhteessaan on.

Haluan tutkia kirjoittamalla. Toivon, että kirjoittamalla pääsen asioiden ytimeen: löydän jotakin, mitä en ennen tiennyt tai huomannut. Ei ole olemassa valmiita vastauksia, vaan kirjoittamalla lähestytään oikeita vastauksia. Tavoitteena on etsintäprosessin kautta löytää karjalaisuuteen liittyvien kokemusten ja tuntemusten luonne ja merkitys.

Monesti evakkojen jälkeläisten karjalaisuutta ei ole kielellistetty. Kielellistäminen eli kokemusten, toiminnan ja aikomusten symbolinen esittäminen on inhimillisen toiminnan olennainen piirre. Se on ainoa mahdollisuus saada tietoa eletystä kokemuksesta. Siis monet haastateltavani eivät olleet pohtineet aiemmin, mikä heissä on karjalaista. He olivat kyllä huomanneet vanhempansa tai vanhempiensa karjalaisuuden, mutta eivät aina omaansa. Minua siis kiinnostaa myös se mikä ei ole ollut selvillä edes haastattelemilleni siirtokarjalaisten evakoiden jälkipolville. Miten karjalaisuutta neuvotellaan?

Joku voi ajatella, että maailma muuttuu muutenkin globaalimmaksi, että miksi ihmeessä pitää jättäytyä jonnekin menneeseen maailmaan. No yksi syy on se, että minä uskon, että karjalaisuus on paitsi tavoissamme ja kokemuksissamme myös geeneissämme: jotakin vanhaa on meissä eikä sitä saa pois, ei sitten millään.

Kyllä minua savolaisuuskin kiinnostaa. Ehkä sukuni on ollut joskus aikoinaan Hyväneuvonen. Ja todellakin olen elänyt elämääni siten, että olen toivonut olevani hyvä neuvomaan. Tosin kaikki eivät aina halua, että neuvotaan....