Kun makaan sairasvuoteella, tulee jostakin syystä mieleeni lapsuus. On yhtä vaikea hengittää. Olen ikäänkuin vanki, jolla ei ole ulospääsyä raikkaaseen ilmaan. Ihanien tuulien riepoteltavaksi. Joudun vain hengittämään ja tuntuu, että se vie voimat. Ei jaksa mitään muuta.

Silti huomenna töihin. En voi enää sairastaa. Kolme päivää riittäisi ja nyt on mennyt jo seitsemän päivää. Kyllähän ajatukset muuttuvat synkemmiksi päivä päivältä. Iloa on vaikea löytää. Sitä hengityksen iloa.

Enhän minä tätä pyytänyt. En suinkaan. Halusin ihan muuta. Kaikki tuo tuhoutuu, kun ei jaksa mitään tehdä. Katseeni on kääntynyt sisään päin. Jos tuntisin surua, olisin onnellinen, mutta en tunne mitään muuta kuin ajatuksen, että olisipa taas huomenna jo helpompi hengittää.