• Minun päässäni pyörivät niin monet ajatukset, että meinaa koko pieni pääni mennä ihan sekaisin. Minä haluaisin oppia. Yhtäkkiä minä haluaisin oppia niin paljon. Olen jopa ruvennut lukemaan Lapsen kartastoa, jonka lapsenlapseni nimesi Mummin kartastoksi. Onko liikaa vaadittu, että tässä iässä haluaa tietää niin paljon - rönsyillä niin paljon - kun ei silloin alakoulussa jaksanut lukea. Sisko sanoi, että häntä ei ainakaan kiinnosta kuolleet, eivät ainakaan ne, joita ei ole koskaan tuntenut. Olivat puhuneet sukututkimuksesta. No minua kiinnostaa menneet polvet ihan vietävästi. Tänäänkin opin sellaisen asian, että 1860-luvulla toiseksi eniten suomalaisia oli Helsingin jälkeen - arvaappa missä - no Pietarissa. Mulle täysin yllätys. Venäjän Karjalasta tajusin myös sen, että koko Karjala, siis myös venäjänpuoleinen on niin pieni pläntti, että meidän tosiaan täytyy olla aika samanlaisia noitten karjalaisten kanssa, jotka esimerkiksi Aunuksessa asuvat.

Sitten minua niin suuresti ilahdutti dokumentti Eri Klasista, virolaisesta kapellimestarista, kun hän rakasti kaikkein eniten vaatimatonta kesäpaikkaa Hiidenmaalla ja oli sentään kiertänyt koko maapallon ympäri suosittuna kapellimestarina. Hänen huumorinsa oli jotenkin sellaista, että pidin siitä. Pitäähän sitä aina vähän liiotella ja pelotella toisia.

En tiedä onko tutkimus paljonkaan mennyt eteenpäin sillä, että rönsyilen, mutta luon itselleni pohjaa, mistä ponnistaa. En noin vain voi pelkastään kuunnella tarinoita ja tehdä niistä analyysiä. Tarvitsen paitsi tiedollista, myös elämyksellistä pohjaa, jotta työstä tulisi riittävän hyvä.

Te kaikki ihanat karjalaiset esi-isät, olkaatte minulle kuiskaajina, jotta minä huomaisin ne jäljet, jotka edelleen elävät täällä Suomemme maassa. Vaikka te olette taakkoja kantaneet ja asuinpaikkaa muuttaneet, niin eiköhän vain tuo kumma luovuus ole kummasti teitä matkallanne auttanut. Ja tuota luovuutta etsin myös tarinoista, joita minulle kerrotaan.

Välillä minusta tuntuu, että intuitio toimii liiankin hyvin. Sanansaattajia tulee niin paljon, että en ehdi, en pysty. Ja sellainenkin kummajainen sattui, kun kerroin ystävälleni, että en jaksa kuunnella negatiivisia asioita ja olin jopa tyytyväinen, että ei tarvitse nyt niitä häneltä vähään aikaan kuunnella, niin sattui kummasti, että kohtasin ihmisiä, joilla oli vielä vaikeampaa kuin tällä ystävällä ja he toivoivat apuani.  Tuntui, että siinä oli kohtalolla jokin jekku ja muistutus siitä, että pitäisi jaksaa kuulla negatiivistakin ystävää toiset kymmenen vuotta.

Huomaan nimittäin olevani kovin vastaanottavainen negatiiviselle energialle ja sen vuoksi etsin rauhaa ja kauneutta ja iloisuutta. Ajattelin, että minun neuvoistani ei ole ollut mitään hyötyä, keskustelu on kulkenut niin monen monta vuotta samaa rataa - että en voi auttaa. Sellaisiahan me ihmiset ollaan, halutaan aina puhua samalla lailla ja toisilla on vähän negatiivisempi ote elämään kuin toisilla. On jotenkin miltei mahdotonta vääntää negatiivista asennetta myönteiseksi. No mä tiedän, ettei se onnistu. Kokemusta on. Mutta miksi minun pitäisi kuunnella, jos oikeasti ei ole hätää.

No nyt minä lopetan. Olihan tuo aika negatiivista kertoa negatiivisuudesta. Tulevana vuonna haluan löytää huumoria ja iloa - varsinkin tähän tutkimustyöhöni.