Karjalaisuus on aina kiehtonut minua, mutta en ole siitä oikein selvää saanut: mitä se on ja miten se näkyy ja vaikuttaa minun elämässäni. Mietityttää, mitä äitini välitti ylisukupolven ja millä tavoin hän välitti karjalaisuutta. Miten tarttui tuo Karjala-kaipuu - kaipuu jonnekin muualle, missä on? Johtuuko se kenties Hellä -nimestäni. Miksi äiti antoi juuri minulle opettajansa, Impilahden kansanopiston rehtorin Hellä Pelkosen mukaan? Oliko nimi enne: minun tulisi vaalia karjalaisuutta, ei vain omassa elämässäni, vaan myös tutkia sitä. Kun löysin vanhasta Impilahti -kirjasta pikkuruisen katkelman, jossa kerrottiin Hellä Pelkosesta, sydän rupesi sykkimään - aivan kuin tuo Hellä olisi mukana tutkimusmatkallani.

Miksi juuri minä tutkin Kaunis Karjala -kirjaa niin innokkaasti, että kiipesin uunin päälle päästäkseni ottamaan kirjan yläkaapista. Kirjan tutkiminen oli salainen harrastukseni. En halunnut kertoa muille, että haaveilin Karjalasta. Olin vähän pettynyt, kun äitini kotia ei ollut kirjassa, mutta kuvat ruokkivat mielikuvitustani.

Miksi juuri minä tunsin lumoa Pelagian, isotätini kirjeisiin ja valokuvaan, jotka saapuivat Puolan nunnaluostarista, jonne Pelagia oli nuorena lähtenyt ja jossa toimi opettajana.

Miksi juuri minua kiehtoivat äitini ja hänen sisartensa nimet ja itselleni valitsin Tatjana -nimen, joka sattuu olemaan isäni Venäjälle kadonneen sisaren nimi.

Miksi juuri minä elin mielikuvamaailmassa sen sijaan että olisin täysin kiinnittynyt savolaiseen maisemaan ja elämänoloon. Minä perin äitini ikävän. Minä ehkä näin äitini silmissä ja katseessa kaihoa ja onnellisuutta hänen puhuessaan Karjalasta ja siksi en oppinut ajattelemaan samoin savolaisesta metsästä ja pelloista.

Olisi luullut, että äiti olisi kertonut paljon tarinoita, jotka sitten olisivat minut lumonneet, mutta äiti ei ollut tarinankertoja. Aika usein hän sanoi, että ei hän muista, kun häneltä Karjalasta utelin. Tiedonhiput saivat aikaan kiinnostuksen ja saivat minut myös aloittamaan tutkijan tien. Minua kiinnostaa se, mikä on rajan takana, se, minne ei ole pääsemistä - minun on päästävä sinne - minun on nähtävä sen verenvuodatuksen taakse - mitä siellä on.

Joskus luulin, että oli omistuista ikävöidä Karjalaan, kun kerran ei ole itse siellä syntynyt ja elänyt, mutta tuo Karjala-ikävä näkyy muissakin toisen polven evakoissa. Miten se näkyy, se on kiinnostavaa. Se voi jopa näkyä kielteisyytenä Karjalaa kohtaan. Toinen siskonikin sanoi olevansa savolainen ja Karjalajutut vain ärsyttävät häntä - tai eivät ainakaan kovin kiinnosta. MInä kyllä häntä karjalaiseksi kyläluudaksi olen haukkunut. Sanonut, että enemmän on karjalainen kuin minä, kun minä vain sisäisesti Karjalaa kaipaan.

En kuitenkaan voi tutkia toisen polven evakoita tutkimatta evakoita ja erittäin kiitollinen olen, että olen voinut haastatella äitini sisaria Karjala-asiassa. Kuuntelisin vaikka miten pitkään ja vaikka kuinka monta kertaa samatkin jutut. Aina niissä on säie uutta kertomusta.

En pysty tutkimaan karjalaisuutta, jos en ole hengittänyt Karjalan ilmaa, jos en ole kävellyt pellon laidalla, jolle olivat äitini suvun taloja sirottautunut. Tässä asui Jaakko ja mummo, Tässä Jussi eli Ivan ja tässä Peter eli Pekka ja tässä oli meidän koti - ihan tässä näin, Sanoi tätini Anastasia pajunoksa kädessään.

Mikä saa ihmisen kaipaamaan menneisyyttä? Se että haluaa löytää itsensä ja nykyisen olemassaolonsa. Voisin vaikka ostaa sen pellonlaidan, jos se olisi myytävänä. Voisin tutustua tuohon seutuun, johon en vielä ole kunnolla tutustunut.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö lapsuuskotini maisema Mikkelin maalaiskunnassa, Vehmaskylässä olisi minulle rakas, koti, aitta ja ympäröivä metsä, näkymä ikkunasta pellolle - avara näkymä. Entinen polku Harjulaan, pelto jossa laskimme mäkeä ja pojat tekivät pienen hyppyrinkin. Maja metsässä. Sieni ja marjamaat, ahomansikat, suolla karpalot ja lakat. Kalvitsan seutu uima- ja tanssireissuineen, Loukeen koulu ja ne kivet tiellä. Mustikkakangas ja Kukkulakangas, jonne aina oli jännittävää lähteä, sillä hiukan metsä ja suo aina pelotti ja monesti tuli jo lähes pimeää, kun kotiin palattiin. Kyllä mennyt lapsuudenkodissakin eli. Mummo myös vei mukaansa salaperäisyyttä, vaikka asui kotonani. Miten mummo olikaan yksin selvinnyt sotavuosista, kun hänen miehensä Otto kuoli isän ollessa vain 9-vuotias. Otosta ei ole edes yhtään valokuvaa.

Mutta nyt aiheenani ei ole savolainen sukuni, vaan se, mitä aiheuttaa siirtokarjalaisen ikävän seuraaviin sukupolviin. Mitä aiheutuu siitä, että on asuttava vierailla mailla hiukan erilaisena, toisinaan omituisenakin. Oma kieli ja oma uskonto, toisen luokan mustalainen, niin kuin äiti sanoi. Ovatko perillisetkin toisen luokan mustalaisia, ainakin hiukan ulkopuolisia? Sitä minä tutkin. Uskon, että tarinat eivät kaikki muistuta omaani, uskon että löydän erilaisia tarinoita, sellaisiakin, joista en vielä tiedä mitään.

Ehkä löydän vastauksia siihen, mitä yleensäkin on siirtokarjalaisuus, onko se alistumista, sopeutumista vai karjalaisuuden korostamista välillä en ole mitään tai sitten olenkin itse asiassa muita parempi, kun olen siirtokarjalainen.

Yhtä haastattelua tehdessäni huomasin tai tiedostin, että kaikki karjalaiset eivät olekaan kovia puhumaan, että on hiljaisiakin karjalaisia. Äitikin oli ujo, joskin välillä innostui enemmänkin puhumaan.

En tiedä miksi mieleen tuli Jehu-kortit. Äiti teki sokeripakkauksesta Jehu-kortit. Sitten äiti tanssi. Tuolit laitettiin sivuun ja äiti näytti kuinka hän tanssi polkkaa ja valssia varmaankin Metsäradiota tai vastaavaa kuunnellessamme tai ehkä Lauantain toivottuja. En tiedä olisiko naapuriemme äidit tanssineet? No niin monta kertaa olen jo kertonut äidin kukkien poimimisesta varsinkin siivouksen jälkeen. Kukat ikään kuin antaisivat viimeisen silauksen puhtaalle tuoksulle ja pullan tuoksulle tai karjalanpiirakoiden tai marjapiiraiden tuoksulle. Jonkun mielestä se kukkien poimiminen olisi varmaan ollut laiskuutta. Jos karjalaisella oli aikaa vieraille, se oli vain laiskuutta, jos karjalainen kesken toimiensa teki Jehu-kortteja, sekin oli tietenkin laiskuutta. Missään nimessä ei ollut sopivaa tanssia ruoan valmistumista odotellessa.

JOskus tulee vuolaasti juttuja, mutta nyt minä lopetan ja toivon, että tutkimukseni pääsee toden teolla käynnistymään...