Kaiken muun ohessa olen miettinyt silloin tällöin tutkimusaihetta toisen polven evakoista - mutta rehellisyyden nimessä en ole oikein mitään konkreettista saanut aikaan. Tekemäni haastattelut ovat purkamatta. Aihe muokkautuu vielä mielessä. Erittäin onnellinen olen kaikista haastatteluista.

Nyt mietin elämän lyhytaikaisuutta ja arvaamattomuutta. Ystäväni avovaimon veli päätti päivänsä juuri ennen kuin viikonloppu sai ihmiset etsiytymään luontoon. Ystäni perheen arki keskeytyi, tuli toiset ajatukset, surua ja surunvalittelujen vastaanottamista. Ehkä ei vielä tunnu edes todelta. Tämän jälkeen mikään ei enää siinä perheessä ole samalla lailla. Lapsen ja veljen menettäminen tuolla tavoin on ilman muuta trauma. On pakko kysyä miksi - olisiko jotakin voinut tehdä toisin? Mutta voiko tällaisia asioita ennalta välttää?

Olen muutenkin miettinyt menetystä. Karjalan evakot menettivät kotiseutunsa ja lisäksi saivat välillä huonoa kohtelua. Luin kirjan Keskipäivän haltija. Romaani kertoo juutalaistaustaisesta naisesta ja punoo menetystarinan niistä aineksista, kun mistään ei saa puhua, vaan kaikesta pitää vaieta. Kova elämä saa äidin hylkäämään pienen lapsensa rautatieasemalle.  Kuinka paljon ihminen pitää sisällään sosiaalisuuteen peittyneenä pahoinvointia? Onko karjalainen iloisuus aina iloisutta lainkaan, vaan sitä, että ei halua näyttää orpouttaan: on pärjättävä. Ollaanko me toisen polven evakotkin opittu peittämään orpous? Miten me kohdataan menetys? Toisinaan vaietaan ja toisinaan menetyksestä voi seurata katkeruutta - ja kun hyvin käy menetyksen voi purkaa luovuuteen.