Kun makaan sairasvuoteella, tulee jostakin syystä mieleeni lapsuus. On yhtä vaikea hengittää. Olen ikäänkuin vanki, jolla ei ole ulospääsyä raikkaaseen ilmaan. Ihanien tuulien riepoteltavaksi. Joudun vain hengittämään ja tuntuu, että se vie voimat. Ei jaksa mitään muuta.

Silti huomenna töihin. En voi enää sairastaa. Kolme päivää riittäisi ja nyt on mennyt jo seitsemän päivää. Kyllähän ajatukset muuttuvat synkemmiksi päivä päivältä. Iloa on vaikea löytää. Sitä hengityksen iloa.

Enhän minä tätä pyytänyt. En suinkaan. Halusin ihan muuta. Kaikki tuo tuhoutuu, kun ei jaksa mitään tehdä. Katseeni on kääntynyt sisään päin. Jos tuntisin surua, olisin onnellinen, mutta en tunne mitään muuta kuin ajatuksen, että olisipa taas huomenna jo helpompi hengittää.

Tänään olen ollut onnellinen keskittyessäni sattumanvaraisiin asioihin. Mihin kaikkeen olen oikein törmännytkään. Olen innostunut, en laimeasti vaan syvemmin. Tuntuu ikään kuin siltä, että joku avaisi todellista tietä tutkimuksen pariin. Sehän on ollut aivan retuperällä. En ole oikeasti edes uskonut, että saan yhtään mitään aikaiseksi - vain sotkua ja kaaosta. Mutta nyt jotenkin tuntuu, että sen kaaoksen sisällä on jo ne pointit, joita omassa tutkimuksessani haluan noudattaa.

Yksin ilman muiden tekstien kohtaamisia ei uskaltaisi tehdä mitään erilaista. Sitä vain uskoisi perinteisen tieteen mahdollisuuksiin ja ehkä jopa luovuttaisi, kun se perinteisen tieteen malli ei sovi pirtaani. Minusta tutkimus on kuin musiikki, sillä voidaan tehdä tavanomaista tai sitten yltyä korkeisiin saavutuksiin. On vain hyväksyttävä ehkä se tosiasia, että omassa tutkimuksessaan on jossakin hierarkian alapäässä - ei ole vielä sillä tasolla, jolla väitöskirja tehdään. Olen siis alimmalla portaalla sellaisessa tutkimuksessa, jota itse haluan tehdä. Mutta oppiminen on mahdollista. Sitä vain haluaisi olla korkeammalla. Mieleen tulee puuhun kiipeäminen, jolloin olen uskaltautunut vain alaoksalle ja puun latvaan kiipeäminen sekä pelottaa, että tuntuu siltä, ettei näillä eväillä edes sinne pääsisi, missä vaiheessa tahansa voisi tipahtaa alas ja loukata itsensä.

Toiveet ovat korkealla, mutta olenko valmis tekemään mitään sen eteen, jotta toiveet toteutuisivat. Minulle on elämäni aikana ollut hyvin tyypillistä se, että aloitan alusta. Joskus kenties pitäisi katsoa taakse päin, mitä jo on kirjoittanut ja mitä jo on oppinut. Ehkä sieltä voisi ottaa jotakin, jotta matka huipulle nopeutuisi. Ei kai kannattaisi aina roikkua siellä kuusen alimmalla oksalla, kuten minä teen.

Kirjan kirjoittaminen oli ehkä alku. Uskalsin kirjoittaa kirjan - enkä jättää sitä kesken. Uskalsin lopettaa sen työstämisen, vaikka hyvin monella tavalla siitä olisi tullut parempi. Mutta kun aina odottaa sitä hetkeä, jolloin pystyy parempaan ja jolloin on enemmän aikaa panostaa asiaan, niin mitään ei valitettavasti synny.

Mitä hittoa se karjalaisuus oikein onkaan? Voi miten monta näkökulmaa olen siihenkin ottanut. Mitä se on kohdallani? Miksi se on niin vaikea ratkaista? Miksi en tyydy siihen, mitä muut tutkimukset sanovat? Mikä niissä ei tyydytä? Mietin myös, että luonko itselleni karjalaisuutta tekemällä tätä tutkimusta? Toisaalta tutkimusta miettiessäni myös oma savolaisuuteni on korostunut. Ylipäänsä mietin sitä, kuka olen. Liittyy kai ikäänkin. Olisihan sitä tiedettävä kuka on, ennen kuin kuolee pois. Miksi elää elämää, jossa ei ole merkitystä sillä kuka on. Ihminen joka ei kuulu mihinkään. Itse en kyllä ajattele niin, mutta sellaisia äänensavyjä on siirtokarjalaisuudessakin toisinaan.

Kummallista on se, että minä tunnen kuuluvani sellaiseen karjalaiseen ilmapiiriin, jota ei enää syntyessäni ollut. Minä tunnen kuuluvani Kirkkojoelle Salmiin. Minä imin äidin kirkkojokilaisuuden. Nyt konkreettisesti Kirkkojoen rannalla käyneenäkin tuo maisema on silmissäni. Vaikkei siinä kohtaa Kirkkojokea enää pystynyt edes uimaan. Lieneekö se vanha Karjala-kirja syypäänä. Rakas entinen Karjala.

Miksi sitä elää enemmän menneessä kuin äiti eli? Ehkä minä uskallan, kun äiti ei uskaltanut, vaan yritti sopeutua paikalliseen kulttuuriin. Eihän äiti tietenkään muuttunut. Karjalaisuus näkyi hänessä, vaikka hän ei sitä juuri esiin tuonut. Kulttuuriristiriidat antoivat minulle kiinnostuksen ristiriitojen ratkomiseen luovalla tavalla. En välttämättä valinnut puoltani. Kumpi olenkaan savolainen vai karjalainen? Olen tietysti molempia ja molempia melko vahvasti. Vahvemmin kuin aiemmin. Helsinkiläiseksi en ole tullut, vaikka olen jo 16-vuotiaasta saakka tallannut Helsingin katuja. Huomaan sen myös siitä, että mieheni on helsinkiläinen ja tosin myös suomenruotsalainen. Hän ja minä emme ole samanlaistuneet kulttuurisesti.

En tietenkään voisi olla täysin karjalainen, koska isäni on savolainen. Huomaan eron niihin haastattelemiini ihmisiin, joiden molempien vanhemmat ovat siirtokarjalaisia. Heille se karjalaisuus ei ole valinta, se vain on luonnollisesti osa itseä.

Mutta miten niille on käynyt, joiden vanhemmat ovat jopa salanneet karjalaisuutensa - häivyttäneet sen pois. Lapsi silti saattaa löytää vanhemmasta karjalaisia piirteitä ja tutkia karjalaisuutta ihan vaikka uhallaan. Voi toki niinkin olla, että varsinkin siirtokarjalaisuus on jättänyt katkeruutta, jossa ei haluta olla mukana ja siksi uhrataan koko karjalaisuus. Karjalan maisemakaan ei ole enää kaunis, kun ryssät ovat sen sotkeneet. Muistoilla ei ole enää merkitystä, kun venäläiset veivät kodin ja tuhosivat kaiken eivätkä suomalaisittain pidä paikkoja siisteinä.

Minusta Karjala on kaunis. En huomaa sotkuja - näen vain sen koskemattoman luonnon kuin mitä vaikka Mantsinsaaressa oli. Sieluni silmin näen myös vanhat karjalaiset talot, joita on enää vähän. Näen sen miljöön mikä se oli silloin ja joku minusta elää siellä. En tiedä ovatko nämä muistot tulleet minuun solutasolla äidistä ja niistä sukupolvista, joiden jatkeena äiti on syntynyt. Minusta on ihmeellistä, että poikani kautta myös lapsenlapseni on saanut karjalaisia geenejä. No ei vain minun puolelta, vaan myös mieheni ja miniäni molempien vanhempien puolelta. Voisi sanoa, että tuossa lapsessa karjalaisuus tiivistyy, vaikka hänen ympärillään ei juuri karjalaisuutta näy. Ehkä juuri karjalaisuus oli se yhdistävä tekijä poikani ja miniäni välillä. No he eivät ehkä tätä ajatusta mieltäisi, mutta jotakin karjalaista heidän suhteessaan on.

Haluan tutkia kirjoittamalla. Toivon, että kirjoittamalla pääsen asioiden ytimeen: löydän jotakin, mitä en ennen tiennyt tai huomannut. Ei ole olemassa valmiita vastauksia, vaan kirjoittamalla lähestytään oikeita vastauksia. Tavoitteena on etsintäprosessin kautta löytää karjalaisuuteen liittyvien kokemusten ja tuntemusten luonne ja merkitys.

Monesti evakkojen jälkeläisten karjalaisuutta ei ole kielellistetty. Kielellistäminen eli kokemusten, toiminnan ja aikomusten symbolinen esittäminen on inhimillisen toiminnan olennainen piirre. Se on ainoa mahdollisuus saada tietoa eletystä kokemuksesta. Siis monet haastateltavani eivät olleet pohtineet aiemmin, mikä heissä on karjalaista. He olivat kyllä huomanneet vanhempansa tai vanhempiensa karjalaisuuden, mutta eivät aina omaansa. Minua siis kiinnostaa myös se mikä ei ole ollut selvillä edes haastattelemilleni siirtokarjalaisten evakoiden jälkipolville. Miten karjalaisuutta neuvotellaan?

Joku voi ajatella, että maailma muuttuu muutenkin globaalimmaksi, että miksi ihmeessä pitää jättäytyä jonnekin menneeseen maailmaan. No yksi syy on se, että minä uskon, että karjalaisuus on paitsi tavoissamme ja kokemuksissamme myös geeneissämme: jotakin vanhaa on meissä eikä sitä saa pois, ei sitten millään.

Kyllä minua savolaisuuskin kiinnostaa. Ehkä sukuni on ollut joskus aikoinaan Hyväneuvonen. Ja todellakin olen elänyt elämääni siten, että olen toivonut olevani hyvä neuvomaan. Tosin kaikki eivät aina halua, että neuvotaan....

 

Luin kirjoituksiani. Ensi alkuun tutkimukseeni liittyvää, mutta sitten muutakin. Olenpahan ollut aika kova kirjoittelemaan, mutta silti kovin paljon tärkeitä tapahtumia on jäänyt kirjoittamatta. Ne painuvat ehkä jopa unohduksiin, mikä on vahinko. Elämä vain mennä touhottaa eteen päin ja hetkiä ei saa millään pysäytettyä.

Kävimme tänään Teuvo Termosen ja hänen vaimonsa luona kylässä. Kirja on nyt valmis. Tilasin 20 kappaletta itselleni näitä kirjoja. Sitä ei oikein tajua edes olevansa kirjailija. Suuri osa on niistä jo menossa uusille omistajille Teuvon ja minun allekirjoituksella. Kirjaahan voi tilata myös verkkokaupasta. E-kirjakin pitäisi olla, mutta missä lienee Saksan markkinoilla. Tarmo ei yleensä lue kirjoja, mutta tätä kirjaa hän piti mielenkiintoisena. Itse on vaikea arvostella omaa tekelettään. Aina löytyy parannettavaa ja varmasti virheitä. Ei siis kannata sitä enää lukea, ettei taas joku pieni kiusallinen virhe sattuisi silmiin. Tämänkin asian olisi voinut sanoa paremmin...Teuvolla on ollut ihan mieletön, mieletön elämä.

Poikani Jussi auttoi minua kirjan painokuntoon saattamisessa ja eihän kirjasta muuten olisi varmaan valmista tullutkaan. Olisi ollut liian työlästä opetella kaikki. Nyt on kuitenkin hyvä pohja tehdä vaikka kymmenen uutta kirjaa. Hiukan olen jo näitä kirjoja suunnitellutkin. Serkkuni Sirpan kanssa teemme seuraavaksi kirjan Neuvosen suvusta. Minulla olisi paljon jo kirjoituksia omasta lapsuudestani, mutta mietin vielä kirjoitanko elämänkertamaisesti vai keksisinkö tarinan tai jonkinlaisen juonen kirjaan. Muutama vuosi sitten minulla oli käsi paketissa ja silloin kirjoittelin kaikkea mahdollista lapsuudestani ja myös nuoruudestani. Tämä siis eri kirja. Ja vielä olen miettinyt kirjan tekemistä Jenny Nyströmin postikorteista.

Mutta tutkimus ei saa nyt unohtua. Se ei saa hautautua. Se pitää kaivaa esiin. On ihmeteltävä, että mitä olen jo tehnyt ja mitä nyt ryhtyisin tekemään.

Minusta on vähän kummallista että kahdestakin suunnasta minulle on sanottu, että minulla olisi parantajan lahjoja. En ole huomannut. Olen toki kovin herkkävaistoinen ja näen kummallisia unia. Kerran näimme samaa unta miheni kanssa ja toisen kerran näin jatkounen tätini Nastin uneen. Unennäkö on todella luovaa ja ihmeellistä on, että se voi olla myös kollektiivista. Siskoni soitti ja kertoi, että tällaisia unia on. Tunnen vieläkin unen ympäristön ja ilmapiirin, mullan tuoksun ja kauniiden kukkien värit. Uni oli vähän huomoristinenkin, kun täti ei ollut löytänyt kukkakaupasta kukkia ja myyjä oli ehdottanut, että täti ostaisi multaa, että mullassa on siemeniä ja että niistä tulisi kauniita kukkia. Täti ei uskonut, että jos hän ostaa multaa, niin siitä mitään kukkia tulisi. Mutta minun uneni todisti, että täti oli väärässä. Hän oli sittenkin ostanut mullan.

Mutta siis parantaja?

Jääköön tuo edellinen muhimaan. Voisin toki luonnon yrteillä ruveta parantamaan, niin kuin äitini mummo paransi. Voisin tietysti ruveta loitsuamaan äidin mummon tapaan. Kaikkein eniten haluan parantaa itseni.

Olen ajatellut, että kirjoitan tähän blogiin muitakin asioita kuin tutkimukseen liittyviä asioita. Ehkä sitten tulee enemmän kirjoitetuksi.

Joku oli kommentoinut Jehu-kortteja. Nasti-täti muisti, että Jehun tilalla olisi ollut Jekki. Äii kyllä puhui Jehusta. Kortit olivat numeroidut sadasta tuhanteen ja kortteihin kuului kolme kaatajaa, äiti oli kai sanonut niitä kattajiksi. Kortteja oli luultavasti aina neljä samaa numeroa. Lapsena en tiennyt, että tämä korttipeli oli karjalainen. Nasti-täti muisti, että heidänkin äitinsä oli tehnyt niitä kortteja sokeritopasta.

Olen miettinyt kovasti, että pitäisikö oikeasti muuttua tai voiko sitä ihminen edes oikeasti muuttua? Millaiseksi muuttuisin? Työ kuormittaa. Vanha on välillä väsynyt. Uteliaisuus ei kuitenkaan haihdu minnekään. Viisi kiloa lähtenyt, käsivarsilla on kiva nostella, uiminen tuntuu kuin pumpulissa uinuisi. Ruokavalio on kohdallaan. Jonkin verran noudatan Paula Heinosen oppeja. Siemeniä, pähkinöitä, kokojyväviljaa, vihanneksia ja hedelmiä, kalaa ja kanaa ja öljyä. Tänään söin pullapalan ja suklaata, mutta se ei haittaa. Poikkeukset ovat juhlahetkiä ja niitä on joka ikinen viikko. Jussin kanssa käytiin kaupassa Tapanin päivän aikoihin ja ostettiin tarvikkeita. Jussi ehdotti, että laittaisin pähkinävalikoimat pikkupusseihin, niin ei tulisi syötyä liikaa. Tein samalla tavalla emmental-juustolle, josta en luopunut. Jaoin juuston seitsemään osaan, että riittäisi ainakin viikoksi. Tarmolta on lähtenyt kiloja vielä enemmän. Nyt hidastetaan.

Muuttuukohan se elämä siitä? Surkeaa on vielä, sillä rasvaprosentti on huima. Miksiköhän sitä niitä rasvoja on jaksanut kantaa? Miksiköhän sitä ei ole herännyt? Olen nähnyt toivottamana taistelun rasvan valtaa vastaan, mutta nyt on tullut jostakin voimia. Joku tehtävähän minulle on tulossa, kun pitää niin kovasti terveyttä parantaa.

Olen facebookissa. Mutta en oikeastaan pidä sitä itselleni luontevana paikkana ilmaista itseäni. Siksi ajattelin ruveta taas kirjoittamaan blogia. Jokin tarkoitushan tällä on.

 

 

 

 

 

Kiitos Lissu viestistäsi. Se sai minut etsimään tämän vanhan blogin käsiini. En muista mitä olen tähän kirjoittanut, sillä elämäni aikana olen kirjoittanut niin paljon. Pääasiassa tajunnanvirtaa, en siis mitään kovin kummoista.

Tutkimus ei ole edennyt monestakin syystä, mutta pian taas olen sen parissa. Tässä välissä olen kirjoittanut yhden elämäkerran kivennapalaisesta miehestä, joka on tutkinut vanhoja postikortteja, kirjoittanut tietokirjoja niistä sekä koonnut mahtavia postikorttikokoelmia. Aluksi tilasin vain kolme kappaletta. Haluan ensin katsoa, miltä kirja näyttää, ennen kuin tilataan lisää.

Karjalaisuus on siis ollut läsnä elämässäni monin tavoin sen jälkeen, kun en ole enää tähän blogiin kirjoittanut. Vaikka en voi kieltää, että savolaisuuskin on noussut esiin. Mielenkiintoista on se olenko minä Hyväneuvosten sukua vai Pahaneuvosten sukua. Sellaisia oli  Savossa ennen Neuvosia. Minua on siis ruvennut kiinnostamaan myös savolaisuus ja se mikä minussa on savolaista. Mies on ainakin sen huomannut.

Tutkimustani koskettava haastatteluaineisto on minulle aarre. Tutkimuksessani tulee olemaan autoetnografinen ote, vaikka siis tämä haastatteluaineisto on keskiössä. Haluan tehdä tutkimuksesta oman näköisen ja ehkä juuri tämä asia on viivästyttänyt ja saanut minut jopa laittamaan tutkimuksen hetkeksi sivuun.

Savolainen serkkuni soitti tänään ja nauroimme kuollakseen vanhoille kirjeillemme. Kovin oli kehno minun ensimmäinen kirjoituksenikin serkkuni muistivihkoon. Jostakinhan sitä kirjoittaminenkin on aloitettava. Mutta siis kyllä savolaisuuskin kiehtoo - yleensä menneet ajat.

Äitini tädin tapahtumia olen selvittänyt ja siitä tekisikin mieleni kirjoittaa, mutta jääköön nyt siihen, että sain kirjeen Valko-Venäjältä siitä luostarista, jossa äitini täti oli toiminut luostarin johtajana ja kuollut 60-luvulla. Kirjeen kirjoitti nykyinen luostarinjohtaja, joka oli tavannut äitini tädin. Johtaja oli ollut noin viiden vuoden ikäinen ja hän oli käynyt äitini tädin kanssa kävelyllä. Hän kehui Pelagiaa hyvin lämpimäksi ihmiseksi ja hyvin hartaaksi uskovaksi. Olen myös löytänyt lehtileikkeen, jossa kerrotaan kuinka karjalaisia lapsia huijattiin Krasnovstokin luostariin. Lehtileikkeessä sääliteltiin lapsia, jotka joutuivat luostrissa koviin oloihin. Osa palasi pikaisesti kotiin ja muutama kuolikin. Äitini täti kuitenkin pärjäsi hyvin ja palasi jopa Moskovasta ehjin nahoin takaisin luostariin. Toinen äitini täti Marfa sen sijaan näyttää kuolleen 1922. Tarkemmin en hänen kohtalostaan tiedä.

JOskus olen pohtinut sitä, miksi äitini täti lähetettiin luostariin. Ei siinä välttämättä tarvitse olla mitään pahaa, vaikka välillä olen miettinytkin, että miksi äitini mummo oli luopunut tyttäristään. Kovin nuoria olivat kun lähtivät.

Olen saanut vastauksen liittyen JEHU-kortteihin. Niin niitähän äiti teki palasokerilaatikoista. Äiti teki hyväkseni kovin paljon.

Joskus mietin, että miksi niin hyvällä ihmisellä oli monesti kuitenkin niin vaikeaa olla. Äidistä tulee mieleen eräs henkilö, jolla myös on usein kovin vaikeaa. Ja tähän taas liittyy intuitiivinen asia mielensä pahoittaja. Kävimme katsomassa elokuvaa lapsenlapsen kanssa ja hän sanoi useaan kertaan, että kun minäkin pienenä niin helposti mieleni pahoitin. Se oli hieno tunnustus ja samalla hänellä oli lämmin yhteys Antti Litjaan, joka näytteli pääosaa elokuvassa Mielensä pahoittaja.

Tämä tällä kertaa. Jos nyt joku sattuu lukemaan.

Olen unohtanut maksaa toisen blogini vuosimaksun ja koko blogi on kadonnut. En muista yhtään, mitä sinne olen kirjoittanut. Saa nähdä saako sen palautetuksi. Jos joku on ottanut saman nimen, niin sehän ei palaudu, mutta voi olla, että kukaan ei ole keksinyt minun blogin nimeä itselleen.

Olen muistellut. Haastattelin Liisaa joskus pari vuotta sitten ja nyt kirjoitin ylös keskustelumme kahtena iltana. Mies luuli, että olin tullut hulluksi, kun nauaroin koko ajan ihan hullun lailla. Liisä kertoi niin mainiosti noita juttuja lapsuudestamme.

Lisäksi Eeva haastatteli minua karjalaisuudesta ja vähän muustakin ja kirjoitin tämän jutunkin esiin. Eeva osasi kysyä tunnemuistoihin liittyviä asioita ammatillisen hyvin ja kirjoituksessa onkin paljon pohdintaa lapsuudenkokemuksistani.

Elämäni tärkeitä teemoja ovat sen mukaan ja muutenkin se, että pitää ratkaista ristiriidat ja että pitää saada olla oma itsensä ja ymmärtää erilaisuutta. No helpommin sanottu kuin tehty.

Ehkä lapsuus vanhemmiten kultautuu, mutta hyvät muistot kumpuavat ensisijaisesti esiin. Muistan kyllä myös alakuloa ja ristiriitoja, mutta ne jotenkin jäävät sen hyvän taustalle. Liisä sanoi nätisti, että meidän äiti rakasti lapsia eikä vain omiaan, vaan myös muita. Tuolta hiljaiselta ja toisinaan araltakin äidiltä oli paljon opittavaa. Yhtenä päivänä tuli mieleen se, miten tärkeää äidille oli, kun Vesa isän kuoleman jälkeen sanoi äidille, että tule kotiin.

Äitihän meni juoksujalkaa, vet rönttävaatteet päälle ja oli onnellinen. Koti ei enää samalla tavoin ollut Karjala vaan nimenomaan tuo paikka maalla, missä olen syntynyt. Ehkä silloin äiti huomasi, että oli kiinnittynyt Savoon.

No sitten. Ehkä joku kaipaa tietoa siitä, mitä väitöskirjalle kuuluu. Menen hyvin hitaasti eteenpäin, mutta nyt taas yritän tehdä edes jotakin ja litterointi jatkuu.

Minua kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti yksi teema, eli toisen polven evakkojen suhde Venäjään. En sitä siinä mielessä ole kysynyt ja kiinnostavaa onkin, että miten tuo kysymys on tullut esiin, kun en sitä ole etukäteen minkäänlaisena kysymyksenä ajatellut. Aika mnissa tarinoissa se on kuitenkin noussut esiin joko slaavilaisuuden ihailuna tai ryssävihana, joskus molempina yhtäaikaa.

Ehkä tästä pyrin tekemään yhden artikkelin, jos siitä artikkeli joskus syntyy. On vain jotenkin helpompi aloittaa jostakin. Venäjävihahan lähtee jo kaukaisesta historiasta eikä siis ole perua vain talvisodasta. Toisaalta suomalaiset voidaan karkeasti jakaa itäisiin ja läntisiin ihmisiin. Eräs haastateltavista otti tämän esiin. Hän piti Savoakin itäisenä ja taas sitten Pohjanmaa oli läntinen paikka.

No mä oon syntynyt Savossa ja nään huiman eron savolaisissa ja karjalaisissa - mutta jos olisin syntynyt Pohjanmaalla, en varmaan tätä eroa niin näkisi.

Aika on muuttunut niin paljon, että kun näytin Ronille, eli lapsenlapselleni pientä lapsuuteni lauluvihkosta, jossa oli vain hengellisiä lauluja ja hän sitten heti perään kuunteli puhelimesta musiikkia Frontside Ollie ja muita, laulaen mukana, tajusin, miten erilainen maailma silloin oli ja miten kaukana hengelliset asiat lapsen elämästä. Vaikka näin. Lapsen kasvatukseen ja lapsen rakastemiseen panostetaan nykyään paljon enemmän.

Joskus sitä on mukava elää läpi muistoja ja niitä toivon lisää saavani, kun itse olen unohtanut.